Mikä minusta tulee isona - eräänlainen urapolku

Oli vuosi 2000 ja jotakin päälle, kun minun, 15-vuotiaan teinin piti päättää mikä minusta tulee isona. Mikään muu ei ollut varmaa kuin se, että lukioon en halunnut. Syy oli hyvin yksinkertainen: lukeminen ei oikein kiinnostanut. Mietin hakisinko opiskelemaan lähihoitajaksi, mutta sinne olisi ollut pääsykokeet. Jälkikäteen ymmärrän, että valitsematta jäämisen pelko taisi olla syy miksi en hakenut. Käsillä halusin jotain tehdä ja päädyin hakemaan parturi-kampaajaksi.

Koulutusvalinta osui aika nappiin, sillä tutkintotodistukseni keskiarvo oli omasta mielestäni hyvä ja kun opiskeli sellaista mikä kiinnosti, sujui lukeminen ihan toisella tapaa kuin yläasteella. Koulu valmensi (jälkikäteen ajatellen) työelämään melko löyhästi. Asiakaspalvelun tunneilla oikeiden hiustenleikkausasiakkaiden kanssa keskityttiin tiukasti laatuun, eikä niinkään työn tekemiseen kuluvaan aikaan. Siispä koulusta valmistuttuani hain työpaikkaan omalle kylälle. Kahden viikon työssäolon jälkeen minulle sanottiin, ettei hitaalle parturille ole enää töitä.

Työharjoittelun kautta työelämään

Ilmoittauduin työkkäriin työttömäksi työnhakijaksi ja aloin itse laittamaan hakemuksia parturi-kampaamoihin. Pääsin erääseen parturi-kampaamoon työhaastatteluun ja työnantaja ehdotti, että kokemattomuuteni vuoksi tulisin alkuun työharjoitteluun työmarkkinatuella. Käytännössä se tarkoitti sitä, että olin töissä kaksi viikkoa työttömyystuella, johon oli lisätty joitakin euroja ruokarahaa ja lisäksi olin oikeutettu opastukseen ja ohjaajaan. Kahden viikon harjoittelujakson jälkeen kirjoitettiin automaattisesti toistaiseksi voimassa oleva työsopimus. Työnantaja sai lisäksi minun palkkaamisestani jotakin työllistämistuen tapaista joitakin kuukausia.

Töissä opin paljon työkavereilta ja tekemisen kautta työkokemus alkoi näkyä laadun lisäksi myös työvauhdissa. Puolitoista vuotta vierähti. Työ ja työkaverit olivat mukavia. Myöhemmässä vaiheessa tuli näkemyseroja työnantajan kanssa, jolloin myös ammattiliitto tuli hyvin tutuksi. Eli takaisin lähtöruutuun, mikä minusta tulisi isona?

Kaverini vinkkasi isosta elintarvikealan yrityksestä ja sanoi, että palkka on hyvä ja työkaverit mukavia, joten hain sinne. Työhaastattelun perusteella en olisi varmaan päässyt töihin pelkillä parturi-kampaajan papereilla, mutta sattumoisin olin ollut kesätöissä rakennusalalla ammattikouluvuosina, joten työnantaja totesi, etten varmaan pelkää työntekoa. Työ oli mukavaa ja työkaverit aivan ihania, mutta tajusin muutaman vuoden päästä itsekin, ettei se ollut sellainen paikka, jossa olisi viihtynyt pidemmän päälle, esimerkiksi eläkeikään saakka. Viisi vuotta kuitenkin vierähti.  

Rohkeuteni voitti - sain unelmieni opiskelupaikan ammattikorkeakoulussa

 
Kotona sanoin miehelleni, että mieli tekisi hakea lähihoitajaksi, kun en aiemmin ollut uskaltanut hakea. Hän sanoi, että hae saman tien sairaanhoitajaksi. Ensimmäinen ajatus oli, että olen vain parturi-kampaaja, ei mitään jakoa hakea ammattikorkeakouluun. Mieheni kuitenkin sanoi, että miksi hakea toinen toisen asteen tutkinto. Niinpä. Seuraavassa haussa hain sitten sairaanhoitajaksi ja koska ammattikoulun todistus oli hyvä, pääsin pääsykokeisiin. Jännitin ihan älyttömästi! Ensimmäisellä hakukerralla olin varasijalla 100+ jotain. Kun ilmoitus tästä tuli totesin, että uudestaan en hae, nehän nauraa siellä. Todellisuudessa olin jännittänyt niin paljon pääsykokeessa, että se näkyi tuloksissa ja valitsematta jäämisestä olikin tullut totta.

Hain seuraavassa haussa aikuispuolelle lähihoitajaksi sekä kuitenkin uudestaan sairaanhoitajaksi (sillä eihän minulla ollut mitään menetettävää). Pääsin molempiin pääsykokeisiin hyvän todistukseni ansiosta. Piinaavan pitkän odotuksen jälkeen tuli kirje, jossa kerrottiin että pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi, ja täytin jo tarvittavat paperit valmiiksi. Seuraavalla viikolla tuli ilmoitus, että olin 3. varasijalla sairaanhoitajaksi. Totesin, että en varmasti pääse - toisin kävi. En ollut uskoa, kun paksu kirjekuori tippui postilaatikosta, jossa minut toivotettiin tervetulleeksi ammattikorkeakoulun opiskelijaksi. Taisin soittaa opintosihteerille ja varmistaa, ettei kyseessä ollut vahinko. Ensimmäisellä viikolla, kun opinnot olivat jo alkaneet, jännitin koska tullaan ilmoittamaan, että kyseessä on virhe. Kukaan ei kuitenkaan tullut.

Nyt opintoja on takana kolme vuotta ja opinnäytetyön kirjoitus sekä syventävät opinnot ovat menossa. Kaksi kesää takana hoitotyötä, kokemusta on tullut paljon lisää. Toisaalta myös kaikki aikaisemmin tekemäni työ on opettanut jotakin ja osasta kokemuksesta on ollut hyötyä hoitoalallakin. Ainakin maalaisjärkeä osaan käyttää ja tiedän yleiset pelisäännöt. Loppujen lopuksi sillä ei ole väliä mikä on pohjakoulutukseltaan tai minkälaista työtä on tehnyt aiemmin, pitää vain luottaa itseensä ja uskoa siihen mihin haluaa tähdätä. Nyt taidan tietää mikä minusta tulee isona.

............................................
Kirjoittanut/Takuulla tekemistä!
Henna
Hoitotyön opiskelija, Tampereen ammattikorkeakoulu