Kasvupyrähdys 3,5 vuodessa

En voi väittää hyppineeni riemusta, kun sain tietää päässeeni opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Vaikka ajatuksena oli ollut jo pidempään päätyä työssäni muiden auttajaksi, ei sairaanhoitajuus ollut listani sijalla numero uno.

”Kyllä sä puol vuotta opiskeltuas tajuat, että haluat sittenkin lääkäriksi”, sanoivat sukulaiset.

”Ai jaa, meinasit sitten perseenpyyhkijäks lähtee. Olisit vaan pitäytyny siinä psykologiassa tai musiikkiterapiassa”, kuului kavereiden suunnalta.

Kyllä nuo mielipiteet jonkin verran painoivat mielessä, mutta ajattelin lähteä kuitenkin katsomaan, millaiselta opiskelu tuntuisi. Nopeasti se veikin mukanaan – liekö ollut vaikuttajana mahtava opiskelijaporukka vai superinnostava ryhmänohjaajani. Ja tässä sitä nyt ollaan, viittä vaille valmiina sairaanhoitajana, astumassa oransseilla crocseilla työkentälle mainostaen, että sairaanhoitaja tekee maailman tärkeintä työtä.

Mahdollisuuksia kuin pipoa

Jotain kummaa pääsi tapahtumaan tässä reilun kolmen vuoden aikana. Aivopesu? Henkinen kasvu? Jossain vaiheessa opintoja ymmärsin, että alun innostumattomuuteni johtui tietämättömyydestäni sairaanhoitajan työnkuvan monipuolisuudesta ja työpaikkamahdollisuuksien laajuudesta. En valmistu lääkärin assistentiksi ja ruskean aineen käsittelijäksi. Minusta tulee vuorovaikutuksen ammattilainen, joka ottaa suuren vastuun potilaasta laajalla ja alati vain laajentuvalla tietopohjallaan. Ja jos en nauti osastotyöstä, voin lähteä vaikkapa järjestötoimintaan tai poliklinikalle.

Kuva: Jokainen meistä sen ansaitsee, hyvän elämänlaadun.
(Kuvan lähde: www.publicdomainpictures.net)

Uusia näkökulmia elämästä

Kun on kiertänyt erilaisia työ- ja harjoittelupaikkoja, on tullut kohdattua ihmisiä mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa. Ymmärsin, että olipa elämän tarkoitus mikä tahansa, tärkeintä on elää onnellisena ja kumota onnellisuuden eteen tulevat esteet jo niiden ensimerkeistä lähtien. Hyvän elämänlaadun ylläpito ihmisen vakavastakin sairaudesta huolimatta tuli tämän ymmärryksen myötä tärkeäksi suunnannäyttäjäksi elämässäni.

Oikeiden kohtaamisten lisäksi olen saanut ison kimpun uusia näkökulmia katsomalla Yle Areenan (kyllä vain!) dokumentteja ja keskusteluohjelmia. Kun antaa itsemurhaa yrittäneen tai pedofiliaan taipuvaisen kertoa omista kokemuksistaan, ymmärtää todellisuutta taas hieman eri näkövinkkelistä. Ihmiskäsitykseni on hioutunut niin, että ymmärrän nyt, ettei pahoja ihmisiä ole. On vain heitä, joita elämä on potkinut päähän astetta terävimmin kengänkärjin. Konkreettisesti tämä näkyy siinä, että olen huomannut alkaneeni puhua ”hänestä” ”sen” sijaan, oli kyseessä millainen elämänkohtalo tahansa.

Yrittämisen arvoista, eikö?

Ei siis kannata olla huolissaan, jos opiskelupaikka ei tunnu omalta heti päivästä yksi lähtien. Ammattiin kasvu on hidas prosessi ja vaatii paljon ravistelua. Tietysti aina ei käy yhtä onnellisesti kuin omalla kohdallani, mutta mahdollisuus täytyy antaa.

Ehkä olen naiivi, ehkä liiaksi optimisti. Koen kuitenkin olevani kutsumusammatissani ja tekeväni maailmasta paremman paikan elää, yksi parantunut elämänlaatu kerrallaan. Työsarkaa riittää, sillä jokainen meistä sen ansaitsee: hyvän elämänlaadun.

..................................
Kutsukaa mua hipiksi,
Mötti